"Suurin ihme on mielenrauha" -Amma-

maanantai 30. elokuuta 2010

Luonto on mielen kehto

Voiko luonnon kauneutta ilmaista paremmin kun Eino Leino Nocturne-runonsa ensimmäisessä säkeessä? Toinen säe puolestaan pukee sanoisi sen meditatiivisen tunteen, mitä luonnon rauha saa mielessä aikaan.

Leino kirjoitti runon Kangasniemellä, mutta runon maisema sijoittuu Kainuun Paltamoon, jossa runoilija vietti lapsuutensa.

Sillä Kainuun maisemissa on myös minun juureni, synnyinseutuni verkkainen kauneus. Luonto on mielen kehto – rauhan tyyssija.

Onnea etsimässä -kuvasarjastani.
Luonnon rauhassa Petterin mieli lepää.










































Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Miksi metsän tummuus sävelehen?
Kosk' on mustaa murhe ylpeäin.
Miksi juovat päivän laskenehen?
Koska monta nuorta unta näin.
Miksi etäisien vuorten siinto?
Koska sinne on silmäin kiinto.
Miksi vanamoiden valjut lemut?
Koska päättyneet on päivän kemut.
Miksi varjot virran veen?
Kosk' on mieli mulla siimekseen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

-Eino Leino-

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Luovuus on elämän mittainen prosessi

Graafisen suunnittelijan työ on luovuuden kompromissi, taiteelliseen ihmisen tapa tienata leipänsä. Ideoida ja kuvittaa sanoja ja ajatuksia. Valokuvaus on myös samalla tapaa luovaa, mutta astetta fyysisempää puurtamista. Näillä ammateilla on minulle muutakin merkitystä, kuin vain työaspekti. Itse asiassa ne täyttävät koko elämäni. Visuaalisuus seuraa minua kaikkialle, vapaa-aikaan ja perhe-elämään. Rekisteröin koko ajan mitä ympärilläni tapahtuu. Pongailen mielenkiintoisia juttuja. Visuaalisuutta kun ei saa off-asentoon. Kuvaan, piirrän ja maalaan vapaa-ajalla. Katson mielenkiiltoisia ei valtavirta -elokuvia.

Jos olisin taiteilija, tilanne olisi normaali ja luomisen tuska olisi enemmän sääntö kun poikkeus. Tekisin taidetta silloin kun olisi hyvä hetki. Kaupallisen luovan ihmisen tilanne on vähän toinen, pitää toimia kuin robotti. Ei auta sanoa, ettei ole nyt just hyvä hetki tai ettei ideoita synny. Onnekseni olen varustettu mielikuvituksella ja onnistun oksentamaan tilauksesta ideoita. Ongelmakseni on enemmänkin muodostunut ideoiden paljous ja päättämisen vaikeus. Tosin en mene takuuseen, että kaikki ideat olisivat aina käyttökelpoisia…

Vapaa-ajan projektini luovat tasapainon työlleni. Oikeastaan ne mukavasti täydentävät toisiaan. Ilman projektien tuomaa onnen tunnetta, en jaksaisi leipätyötäni ja ideoida niitä kaupallisempia juttuja.

Olen mukana maailmanparannushommissa ja teen vapaa-ehtoistyötä. Uskon, että kaikkien pitää kantaa kortensa kekoon niiden puolesta jotka apua tarvitsevat. Minulle se on itsestäänselvyys, harmi ettei se ole sitä kaikille.

Jatkuvan kehitys joka elämänalueella on oman elämäni ydin. Se on kuin visuaalinen prosessi, jonka lopputulos ei ole se tärkein pointti. Tavoitteenani taas astetta epäitsekkäämpi elämä.

perjantai 27. elokuuta 2010

Huomenna taidan olla jo myöhässä

Elämme aikaa joka ei ole nyt. On vain mennyt ja tuleva. Tämä hetki ei ole olemassa ja totuus katoaa. Kaikki halveksivat elämän näytelmän sivuroolia, vaikka sen taakse piiloutuu salainen onni.

Ikuisuus lepää sylissämme, mutta me emme anna sille mahdollisuutta kohdata todellista itseä.

Tärkeillemme läpi elämän tehokkaina uraohjuksina. Pystyy ja vielä pystyy. Asunto- ja autolainat painavat lopen uupuneet keski-ikäiset hartiat kumaraan. Tuttipullolapset opetetaan haluamaan materiaa. Teinit tanssivat kulutushysteriatanssia, jotta taivaalta sataisi uutta mammonaa. Raha. Raha. Raha. Totta kai isä ostaa aina uuden ponin.

Väsyneiden vanhusten silhuetit ikkunoissa paljastavat yksinäisyyden. Elämä tuli ja elämä meni. Mitä jätimme jälkeemme? Kaatopaikkaruuhkan, taivaisiin kurottavan tavaravuoren. Pavunvarsipoika ei ole enää satua.

Tässäkö tämä sitten oli? Eikö tule edes iltapäiväuusintaa?

Haluan elää hetkessä, tässä ja nyt. Huomenna taidan olla jo myöhässä.

Greenpeace - Inspiring Action

torstai 26. elokuuta 2010

Aina räpsyy kun rokaataan

Rakastan erilaisia perinteisiä sananparsia ja sananlaskuja. Useimpien lentävien sanontojen merkitys liittyy ihmisiin ja heidän käyttäytymisiinsä, kuten esimerkiksi nämä kaksi klassikkosanontaa; kuva kertoo enemmän kun tuhat sanaa; silmät ovat sielun peili. Eikös ole tyhjentävästi ja ytimekkäästi ilmaistu, vai mitä? Kuvaavampaa on kuin pitkä selonteko.

Minulla on omituinen tapa, joka liittyy näihin sanontoihin. Vääntelen niille aina uusia verbaalisia vastineita tai yhdistelen niitä omituisilla tavoilla. Tänään sain ajatuksen ottaa vielä yhden askeleen eteenpäin. Kuvasin kesällä ystäväni tunnetiloja. Ajattelin vähän jumpata aivojani ja kehittää näille tunnekuville omat sanonnat, joilla olisi syvempää merkitystä. Yhdistää sanonnan kuvalliseen ilmaisuun, tehdä siitä juuri omaan kuvaustyyliini verbaalisesti istuvan sanonnan. Karmankin kun voi ilmaista muutenkin kuin, sitä niittää mitä kylvää, paha saa palkkansa tai sitä saa mitä tilaa.


Kosto on mustavalkoinen

Vihaa huonoa kuvaa elä
onnetonta kuvankäsittelijää
.
Niin kuva kertoo kun sille karjutaan
Irvistä kuvaajalle älä elämälle


Rokatessa räpyy!

lauantai 21. elokuuta 2010

Musiikki luovuuden lähteenä

Olen maailman epämusikaalisin ihminen. Lapsenikin nauravat partaansa silloin kun joskus harvoin laulan. Mutta ei se minua haittaa, enää. Lapsena oli toisin. Silloin laitoin iltaisin kädet ristiin ja rukoilin: ”Rakas Jumala, anna minulle laulunlahja, niin voin antaa tämän piirustustaitoni vaihdossa”. Ei mennyt viesti perille yläkertaan, joten näillä lahjoilla mitä on saatu, on myös eletty.

Rakastan musiikin tuottamia tunne-elämyksiä. Kuuntelen musiikkia päivittäin monta tuntia. Haen jatkuvasti uusia tuulia netistä. Keskustelen ystävien kanssa musiikista. Innostun jostakin artistista niin paljon, että kuuntelen hänen tuotantoaan monta viikkoa peräkkäin kyllästymiseen asti. Ja sitten tulee jotain uutta musaa jostain tilalle ja sama kuvio toistuu. Ja lyriikat, voi luoja miten ne ovatkaan kauniita.

Edelleen haluaisin olla musikaalinen. Tai oikeastaan välillisellä tavalla olenkin sitä, sillä osaan soveltaa musiikkia. Valitsen elämän eri tilanteisiin juuri sopivaa musaa. Tiedän mikä vaikutus musiikilla on minuun tai jopa toisiin ihmisiin.

Musiikki voi myös vaikuttaa visuaaliseen suunnitteluun. Itse käytän usein musaa inspiraation lähteenä, varsinkin silloin kun pitää olla rajoitetusti luova. Joskus hyvinkin ristiriitainen musa+työtilaus -yhdistelmä tuottaa toivotun lopputuloksen. Miksi emme hyödyntäisi aistikapasiteettia visuaalisessa suunnittelussa?

Musiikilla voimme vaikuttaa myös kehomme ja mielemme hyvinvointiin. Äänillä on merkitystä. Kävin joskus kuuntelemassa Erkki Lehtirannan luentoa musiikin vaikutuksesta kehoon ja mieleen. Oli aika mielenkiintoista kuulla se mitä oli aina tavallaan tuntenutkin. Lehtirannan kirja: Musiikin korkeammat oktaavit - ääni ja musiikki meissä ja maailmankaikkeudessa on kyllä lukemisen arvoinen kirja.

Lähiaikoina olen kuunnellut paljon 90-luvun grunge-laulajia. John Frusciante, Eddie Vedder, Mike Patton, Chris Cornell ja Layne Staley, siinä muutama mainitakseni. Tänään erityisesti John Fruscianten melankolisen nariseva ääni on iskenyt läpi tajuntani. Miehen äänestä ja sanoituksista huokuu elämänkokemus. Pohjalle ei toki pidä tähdätä, mutta sieltä ylös pääseminen on yksi elämän kauneimmista ihmeistä ja hatun noston arvoinen suoritus. Kaikki grungen aikakauden angstiset artistit siihen eivät pystyneet, joten levätköön Curt ja Layne rauhassa.

Millainenkohan vaikutus John Frusciante - Control -biisillä on visuaalisuuteen?

"Control"

It's not the way I go
It's not the way I go
Noone here hears me
I'm sick of people knowing me
Life's confusing me
There's so much I don't see
something's controlling me
It's no way to live
I haven't got a thing to give
And those signs trade off
I'm a line from loud to soft
For what I have to say
I wanted to build a stage
I wanted to feel this way
All this things are real
I don't know my own field
You will prove me wrong
I don't know one
I see now what I've got
It reveals just what is is not
Someday I'll take it away
There's nothing for me anyway
Love don't choose me
wide don't see a thing
What I'm saying is now
I don't know what it's about
I wander through the dawn
so much goes on
Who will make me run
I admit I might be wrong
These letters shelter me now
I wonder how 

perjantai 20. elokuuta 2010

Elämälle avoinna

Kuu - väsy.
Katselen mielelläni ihmisiä, heidän eleidensä pieniä nyansseja, miten joillakin ihmisillä on tapana heilauttaa päätään tai nyrpistää nenäänsä. Vanhemmilla ihmisillä kasvon uurteet kertovat miten on eletty. Oma elämä ja ego ovat jättäneet kehoon jo jälkensä.

Lapsilla on tosin. He ovat kuin tyhjä paperiarkki, mihin tuleva piirtää elämän viivat aikanaan. Ihan pienet lapset ovat yhtä maailmankaikkeuden kanssa. Heille ei ole syntynyt vielä kokemusta minuudesta.

Kissanminttu murjottaa.
Kameran edessäkin lapset vain ovat. Ei tarvitse ottaa mitään ilmeitä, jos ei kukaan pyydä. Vanhemmilla vain tuppaa olemaan tapana hauskuttaa ja naurattaa lapsiaan, kun on kuvauksen aika. Ihmettelen edelleen, että miksi? Eikö tässä yhteiskunnassa suvaita vakavia tai surullisia lapsia? Vanhukset kuvataan usein totisena tai murheissaan, mutta lapsien pitää jo pienestä pitäen pitää iloiset kulissit yllä. Miksemme suvaitse lapsista vähän vakavampia kuvia? Miksi lapset eivät saa kyynelehtiä avoimesti? Tällä telluksella suremista kyllä riittää.

Olen tänä kesänä kuvannut paljon lapsia, kauniita, vakavia lapsia. Heidän silmistään heijastuu koko elämä. Tunteet avoinna nämä pienet ihmiset elävät siinä hetkessä missä me aikuiset kiiruhdamme murehtimaan tulevaa tai haikailemaan menneisyyttä.

Huomasin myös lasten tarkkailun synnyttävän tarpeen oman sisäisen lapsen kuunteluun. Tommy Hellstenin Elämän lapsi -kirja on siis ollut joskus aikoinaan hyödyllistä lukea. Opin taas kerran lapsilta jotain itsestäni.

Ilves miettii nenä kiinni ikkunassa.
Nämä kuvat ovat Heromaan lapsista. Tavallisista sisaruksista iloineen ja suruineen. Kuvasin ne heidän kotona Pispalassa tänä kesänä, kun aurinko paahtoi pitkiä päiviä ja luonnon outo käytös koetteli myös lapsien kestävyyttä. Kiitos koko perheelle kun sain viettää aikaa arjessa kameran kanssa.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Värit ovat sidoksissa tunteisiin

Väreillä on merkitys, niin kuin muodolla sekä valoilla & varjoilla. Ne viestivät katsojalleen yksilöllisiä merkityksiä. Erilaisissa elämäntilanteissa ihmiset saattavat kaivata jotakin tiettyä väriä. Silloin väreillä saattaa olla jo katsojalleen syvempää terapeuttista vaikutusta.

Väreillä on myös kulttuuriin sidonnaisia merkityksiä. Länsimaissa määrätyt värit yhdistetään aina tiettyihin yhteyksiin. Värivalinnoilla vaikutetaan mieleemme. Ei ole sattumaa että sairaaloissa käytetään paljon vihreää väriä, tai TV:n uutistenlukijoiden taustavärinä on sininen.

Tiedän raskaan elämänjakson jälkeen tarvitsevani erityisesti keltaista. Sininen väri puolestaan on ollut aina inhokkini lukuun ottamatta syvää indigonsineä. Tosin lähiaikoina minulla on ollut erityinen mieltymys yhdistää kirkasta ultramariiniin taittuvaa taivaan sinistä siennan ruskeaan. Näiden värien yhdistelmä rauhoittaa ja ne sointuvat luonnon harmoniaan. Voi olla, että tämän kesän kuumat päivät ovat tuoneet tarpeen juuri tämänkaltaiselle värien yhdistämiselle.

Pidän murretuista väreistä. Luonnossa esiintyvät väriyhdistelmät ovat usein jo sinänsä valmiita taideteoksia. Mitä kaikkea saammekaan kokea ja nähdä, perhosten siipien kauniit kuviot, vesien hiomat kivien pinnat ja mitä kummallisimmat taivaan pilvien muodot ja sävyt. Niiden katseluun en varmaan kyllästy ikinä.

Näihin aikoihin vuodesta lapsena odotin jo innolla ruska-aikaa. Vietin paljon aikaa metsäpoluilla keräillen niitä ah niin värikkäitä syksyn lehtiä. Kirjan välit pursuilivat mitä kummallisimpia värikirjoja, joita säilytettiin kuin suuriakin aarteita. Toivonkin sydän pamppaillen taas kerran lapsenmielelläni kaunista väriloistoa tulevalle syksylle.

Lisää väreistä voi lukea vaikka Colorian sivuilta.

tiistai 17. elokuuta 2010

Onnea etsimässä...




Tällaisena visuaalisesti koen ja näen onnellisen lapsen.

Onnea etsimässä -kuvasarjastani: Lapsi on luonnostaan onnellinen...
© Raisa

Tunnen ja aistin

Silmät ovat minulle tärkeät. Niillä visualisioin kaiken mitä ympärillä tapahtuu. Ne lähettävät aivoihin impulsseja, jotka juuri tämän hetkinen mieleni muuttaa tunteeksi jättäen muistijäljen aivoihini.

Muut aistini tukevat silmilläni nähtyjä asioita. Rakastan eksoottisia tuoksuja, jotka antavat mieleni vaeltaa mitä uskomattomimpiin maailmoihin. Äänet virtaavat lävitseni tehden visuaalisen kokemuksen entistä todellisemmaksi. Musiikkia kuuntelen sydämellä. Maistan, haistan ja rakastan tunteella. Järki on musta laatikko, joka asustaa alivuokralaisena jossakin kohtaa aivojani. Juuri siksi minä olen minä visuaalisesti hurahtanut yksilö.

Olen visuaalinen kokonaisuus, ulkoisesti katsojan subjektiivinen kokemus. Myös sinä ja koko maailmankaikkeus on jokaisen itse kokema. Onni, onnellisuus tai vaikka onnettomuus on aina ulkoisesti mielen tuottama tunne. Sisäisesti minä olen henkilökohtainen minä itse.