Yöllä ei ole aikaa

Ympärillä on hiljaista, vain kellon tasainen tikitys kuuluu jotakin vaimeana. Ilma väreilee käsinkosketeltavaa rauhaa. On luovuuden aika. Mieli työskentelee rauhalliseen tahtiin synnyttäen ideoita, ratkaisuja ja uusia mahdollisuuksia. En tahtoisi mennä nukkumaan, sillä nyt on hyvä olla. Yöllä aistit ovat avoinna ja intuitio on vahvimmillaan.

Jenni Rope kuvaa ajatuksen yöstä näin: Yöllä kello kolme

Yö on kaunis - aikaa ei enää ole. Olen vain ihan hiljaa.

 

Rinsessa-kortti

 

Tein joulukortin - sähköisen sellaisen. Tässä se myös toivottaa blogini lukijoille iloista Joulua. Kuva on muuten kuvattu saksalaisen joulukaupan ikkunasta. Ihastuin ikiajoiksi sammakkorinsessaan.

halein,
Visual R eli raisa

Pimeydestä valoon

Katselen jatkuvasti ympärilläni olevia valoja ja varjoja, sitä läikehtivää elävää leikkiä mitä ympärillämme väräjää. Luonnonvalo on aina läsnä, kauniina ja rumana, miten vain katsoja sen näkee tai kokee. Valo on henkilökohtainen kokemus.

Olen harjoitellut rakentamaan valoja tunnelman mukaan täydestä pimeydestä tavoitteelliseen valoon. Valollisuus on aina läsnä, myös pimeydestä liikkeelle lähtiessä, siihen pätevät samat lainalaisuudet kuin luonnon omiin valoihin. Vastuu on vain kokonaan valon rakentajan, sattumalle ei ole silloin tilaa.

Kuvasin ystävääni kahdella hieman erityyppisellä valaistuksella. Tein vain hyvin pienen nyanssin muutoksen, joka tarkoituksena oli muuttaa kuvan tunnelmaa lempeämpään suuntaan. Kummassakin kuvassa on dramaattinen, mutta suhteellisen pehmeä (softbox) pihtivalo, joka ylettyy reilusti ohimoille. Taustalla vain epäsymmetrisesti valaiseva spotti, jossa gridi edessä.

Kuva 1. melankolia.

Tavoitteena oli saada syvällinen muotokuva, jossa valokerronnalla on merkitystä. Valaisin kasvot ensimmäisessä kuvassa kultapintaisen heijastimen kautta, siten että valo tuli suoraan ylhäältä spottimaisen gridin suodattamana. Käänsin heijastimen kulmaa siten, että varjoisin kohta asettui silmien alla. Tunnelmasta tuli melankolisen karu.

Kuva 2. toivo.

Toisen kuvan asetelma oli hivenen toinen. Tavoitteena oli vain samaisen kultapintaisen heijastimen kulman käännöllä ja ylävalon suunnan muutoksella muuttaa kuvan tunnelma lempeämmäksi ja mallinohjauksella saada kuvaan tulevaisuutta. Toin kädet kuvaan – pääosaan. Tässä kuvassa on toivo läsnä.

Näin pienestä voi olla kiinni kerronta ja tunnelma.

Valolla on merkitystä.

Viis tyttöä - elämänmittainen matka

Elämä on matka. Siinä on välietappeja, sivupolkuja, takapakkeja ja joskus huimaa vauhtia eteenpäin pyyhkäiseviä ohituskaistoja. Silti se matka on aina samanmittainen.

Rakastan syvästi asioita, ihmisiä ja tarinoita joissa on sisältöä, eikä vain pintaa ja ulkokultaisuutta. Elämää itseään, joka joskus satuttaa itkuun saakka, antaa ajateltavaa, mutta on silti niin rakastettavan koskettava.

Juuri tänään haluan jakaa teille yhden sellaisen tarinan, joka on koskettanut minua. Kiitos Joose Keskitalo ja kappale Viis tyttöä. Se on kertomus alusta, matkasta ja lopusta. Se on tarina luomisen tuskasta, uskosta, vaikeiden asioiden läpikäymisestä sivupolkujen kautta päämäärään pääsemisestä. Tänään olen valmis taas astumaan eteenpäin elämässä, yhden välietapin saavuttaneena.

Kuvitin oman matkani - Viis tyttöä.

Olen hetken kokonainen ja vierelläni on elämä. Kiitos.

Viis tyttöä kaunista kuin tähdet taivaahalla
Näin minä unta jokaisesta kustakin vuorollansa

Vaan jottei kukaan toinen veisi kultasydäntäsi
Muovipussiin tungin ja suljin puukon ja sydämesi

Toinen hellillä käsillänsa hoivasi siskon lasta
Vaan kädet nuo minä sahasin jotteivät tuskia saisi

Loput kolme kirkkomaalle hautasin kaksin käsin
Vaan talteen otin rinnat, jalat ja yhdet lempeät kasvot

Viis tyttöä kaunista kaikki palasina
Sommittelin kokosin kultani palasia

Sommittelin kokosin kuusi pitkää päivää
ja seitsemäntenä lepäsin vierellä kokonainen