Olen laulaa loilottanut lasten kanssa joulusta asti. Joku älypää (kaikkea sitä oma pää keksiikään) toi Singstarin kuusen alle. Huh huh. Aikamoista itsensä ylittämistä tuo laulaminen, varsinkaan jos ei ole tipan vertaa musikaalinen. Tyttöni kyllä tykkäävät touhusta ja lyövät pisteissä mennen tullen epävireisesti piipittävän äiti-raasunsa.
Olin lapsena aina jännittynyt kun oli laulukokeet. Julkinen nolaus koko luokan edessä ei napannut. Erään kerran opettaja kysyi, että oletkos sinä nyt ihan varma, että osaat juuri tämän laulun. Luulin osaavani, mutta opettaja taisi olla eri mieltä kun moisia kyseli. Taisin kuulostaa aika kamalalta. Nyt sille tapaukselle osaan jo nauraa, lapsena se oli tuplanolaus, vuoden häpeätaakka.
Joku lapsuuteni synkänpuoleinen ilta ristin kädet huolella ja ruokoilin Jumalalta yhtä toivetta hyvin hartaasti sydän pakahtuen; rakas Jumala anna minulle laulun lahja, niin annan piirustustaitoni vaihdossa pois. Ei ollut onni myötä. Näillä lahjoilla on siis mentävä tämä elämä loppuun.
Piilevät luovat kyvyt voivat puhjeta harjoituksen myötä kukkaan. Joskus vain itse tekeminen merkitsee, ei lopputulos. Sekin riittää onneen. Liiallinen yrittäminen ja jyrkkä kritiikki voivat jopa tappaa luovuutta hohtavan nuppusen. Luovuutta ei saa kahlita, kukan pitää antaa puhjeta rauhassa kukkaan.
Lapsillani on käynyt vähän parempi tuuri kun äidillään, heillä on lahjana musikaalisuus ja Steiner-koulun lempeä alusta missä luovuuden annetaan kasvaa.
Täältä voit lukea lisää luovuudesta ja sen löytämisestä.
Täältä voit lukea lisää luovuudesta ja sen löytämisestä.
Luovuus on lahja, joka rikastuttaa elämää.
