Elämälle avoinna

Kuu - väsy.

Katselen mielelläni ihmisiä, heidän eleidensä pieniä nyansseja, miten joillakin ihmisillä on tapana heilauttaa päätään tai nyrpistää nenäänsä. Vanhemmilla ihmisillä kasvon uurteet kertovat miten on eletty. Oma elämä ja ego ovat jättäneet kehoon jo jälkensä.

Lapsilla on tosin. He ovat kuin tyhjä paperiarkki, mihin tuleva piirtää elämän viivat aikanaan. Ihan pienet lapset ovat yhtä maailmankaikkeuden kanssa. Heille ei ole syntynyt vielä kokemusta minuudesta.

Kissanminttu murjottaa.

Kameran edessäkin lapset vain ovat. Ei tarvitse ottaa mitään ilmeitä, jos ei kukaan pyydä. Vanhemmilla vain tuppaa olemaan tapana hauskuttaa ja naurattaa lapsiaan, kun on kuvauksen aika. Ihmettelen edelleen, että miksi? Eikö tässä yhteiskunnassa suvaita vakavia tai surullisia lapsia? Vanhukset kuvataan usein totisena tai murheissaan, mutta lapsien pitää jo pienestä pitäen pitää iloiset kulissit yllä. Miksemme suvaitse lapsista vähän vakavampia kuvia? Miksi lapset eivät saa kyynelehtiä avoimesti? Tällä telluksella suremista kyllä riittää.

Olen tänä kesänä kuvannut paljon lapsia, kauniita, vakavia lapsia. Heidän silmistään heijastuu koko elämä. Tunteet avoinna nämä pienet ihmiset elävät siinä hetkessä missä me aikuiset kiiruhdamme murehtimaan tulevaa tai haikailemaan menneisyyttä.

Huomasin myös lasten tarkkailun synnyttävän tarpeen oman sisäisen lapsen kuunteluun. Tommy Hellstenin Elämän lapsi -kirja on siis ollut joskus aikoinaan hyödyllistä lukea. Opin taas kerran lapsilta jotain itsestäni.

Ilves miettii nenä kiinni ikkunassa.

Nämä kuvat ovat Heromaan lapsista. Tavallisista sisaruksista iloineen ja suruineen. Kuvasin ne heidän kotona Pispalassa tänä kesänä, kun aurinko paahtoi pitkiä päiviä ja luonnon outo käytös koetteli myös lapsien kestävyyttä. Kiitos koko perheelle kun sain viettää aikaa arjessa kameran kanssa.