Voi kuinka rakastankaan satuja. Niitä tarinoita, joissa ei ole todellisuutta, vaan elämää ilman rajoja ja normeja.
Minulla oli lapsena tapana seistä päälläni ja kuvitella, että lattia oli katto ja katto oli lattia. Mietin kattolampuille uusia funktioita ja harmittelin sitä, ettei meillä ollut enemmän katoista roikkuvia juttuja. Matot kyllä koristivat kattoja sateenkaaren värein. Voi kun onnistuisin vielä joskus maalaamaan kotini kattoon lapsuuden räsymaton.
Tämän aamuinen näkymä, sorsaperhe käveli peräkanaa suojatiellä (hih, kyllä!), toi mieleeni lapsuuteni toisen suosikkileikkini. Minulla oli tapana istua kylminä syysaamuina ikkunassa ja katsella pihassa käyskentelevien lintujen touhuja. Keksin linnuille aina omia repliikkejä ja leikin niillä ikään kuin muillakin leluillani. Oma pieni maailmani oli aina niin kaunis ja kaikki olivat onnellisia.
Kuvasin viime keväänä kuvasarjan, joka löyhästi myötäili Liisa ihmemaassa -satua. Oli ihanaa päästää mielikuvitus valloilleen ja upota satuihin, todellisuutta ihmeellisempiin tarinoihin – paeta hetkellisesti kuvien kautta kylmää todellisuutta.
Tässä osa kuvista Liisa Ihmemaassa -sarjastani.
TV:stä kuuntelin lapsena mieluiten aina sen Pikkukakkosen iltasadun. Lasse Pöystin ääni oli jotenkin rauhoittava. Tässä palanen lapsuudestani myös teille kuunneltavaksi. Satu prinsessan kiharoista.
Kauniita unia, villejä päiväunia, valveunia joka lähtöön sekä myös lempeä tuleviin haaveiluhetkiin.
